Tarina katkeroitumisesta

Olipa kerran prinsessa, joka ei ollut syntynyt onnellisten tähtien alla. Kohtalo oli tuominnut hänet epäonnistumaan, etenkin rakkauselämässä. Surkeat epäonnistumiset ja pohjakosketukset eivät olleet kuitenkaan lannistaneet tätä salaa optimistista prinsessaa.

Eräänä päivänä hänen onnensa näytti kääntyneen. Prinsessa nimittäin tapasi kerran edustusretkellään nuoren talonpojan. Vaikka he kuuluivatkin eri säätyyn, ei prinsessa antanut sen häiritä, vaan rakastui tähän vilkkaaseen ja iloiseen nuoreen mieheen ja samoin talonpoika rakastui prinsessaan. Talonpoika oli kuitenkin kirottu. Minne hän ikinä menikin ja mitä hän ikinä tekikin aikaa syövä noita tuli hänen mukanaan. 

Pian prinsessa huomasi, että talonpojan aika meni milloin pellolla, milloin kattoa korjatessa. Prinsessalle ei riittänyt aikaa. "Oi sulhoni, oi armaani, talonpoikani mun, milloin nään mä sun?" Prinsessa kysyi viikottain ja talonpoika vastasi: "Prinsessani mun, katto vuotaa, kunhan sen korjaan sillon näät sä mun." Tähän rakkaudesta sokea prinsessa tyytyi, sillä hän ymmärsi, että katto oli korjattava.

Aikaa kului, mutta talonpoika pysyi kiireisenä. Prinsessa kysyi jälleen: "Oi sulhoni, oi armaani, talonpoikani mun, milloin nään mä sun?" Talonpoika vastasi: "Prinsessani mun, vilja on jo kypsää, kunhan sen korjaan sillon näät sä mun." Siihen oli prinsessan jälleen tyydyttävä, sillä hän ymmärsi, että sato oli korjattava.

Talvi saapui. Prinsessa huomasi aikaa kuluneen taas. Jälleen Prinsessa kysyi: "Oi sulhoni, oi armaani, talonpoikani mun, milloin nään mä sun?" Talonpoika huomasi myös olleensa kiireinen, mutta joutui vastaamaan: "Prinsessani mun, mökkini on aivan kylmä, kunhan saan polttopuut pilkottua silloin näät sä mun" Prinsessa ymmärsi, että puut oli pilkottava.

Pitkään prisessa ymmärsi ja odotti. Prinsessa odotti kuukausia, vuosia. Ennen niin kaunis ja iloinen prinsessa muuttui synkäksi ja vihamieliseksi. Prinsessa harmaantui ja hänen ennen niin siloinen otsansa rypistyi. Nopeasti vanhentuneen prinsessan terveys viimein petti. Viimeisenä elinpäivänään hän pyysi kamaripalvelijaltaan kynää ja paperia. Ne saatuaan hän kirjoitti kirjeen ja pyysi, että kun kuolema hänet armahtaisi, kirje toimitettaisi talonpojalle. Pian kirjeen kirjoittamisen jälkeen prinsessa henkäisi syvään ja siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Talonpoika oli parhaillaan viemässä lehmiä kesälaitumelle, kun kuninkaallinen airue toi hänelle prinsessan kirjeen. Kirje oli lyhyt; "Minä odotin."

Milloin on hyvä aika lakata odottamasta?

Keskinkertainen avautuminen

Hyvää iltaa arvon lukijat. Kyllä, minä olen palannut! Täällä taas! Voi, kuinka te olettekaan pärjänneet ilman minun syvällisiä ja kypsiä pohdintoja elämän koukeroista? Minä ainakin olen suorastaan riutunut luovan taukoni aikana. Toisaalta minulla ei ole ollut juuri mielenkiintoa avautua teille. Sitäpaitsi, mitä pidemmälle taukoa jatkaa, sitä suurempi kynnys on kirjoittaa. Tuntuu, että pitäisi tehdä täysin tajunnan räjäyttävä postaus! Mutta, arvon lukijat. Minulta on ideat loppu. Pääni on liian täynä tasekirjaa, ennakonpidätystä ja kaikkea muuta yhtä turhanpäiväistä ja ankeaa.

Mitenkö olen kuluttanut hiljaiset kuukauteni? No arvon lukijat. Olin koko kevään ja kesän armaassa kotikylässäni Vetelissä pankkitätinä ja äidin päänsärkynä. Voin sanoa, että niin pitkän kotona asumisen jälkeen oma kämppä tuntui taivaalta. Lisäksi se vahvisti ajatustani siitä, että Veteliin ei ole paluuta -kaikella kunnioituksella veteliläiset. Kasvatin myös maailmankuvaani ja matkustin Portugaliin kulttuurilomalle bilettämään arvon neitokaisten kanssa. Selvisimme reissusta ilman suurempia loukkaantumisia, mitä nyt yksi varvas murtui ja 50 % reissuporukasta sairasti pienen reissulenssun kotiinpaluun kunniaksi. Sitten olikin kaksi viikkoa suunnaton stressipallo koulun ja työssäoppimisen kanssa. Nukuin huonosti, söi huonosti, kiukuttelin ja kaikki oli paskaa. Kun työssäoppimisasiat sitten viimehetkellä selvisivät tuntui kuin satojen kilojen kuorma olisi heitetty harteilta. Se siitä piinasta

Poden tällä hetkellä pahimman luokan keskinkertaisuus-kriisiä. Tiiättekö? Ei tunnu, että olisi ihan pohjalla, vaan kaikella tapaa keskinkertaisesti surkea. Väritön, hajuton ja mauton. Mieleenpainumaton. Keskinkertainen epäonnistuja. Voisin väittää, että keskinkertaisuuden tunne kumpuaa siitä, etten ole tehnyt niissä asioissa, joissa koen olevani hyvä ja jotka koen tärkeiksi, minkäänlaista läpimurtoa. Olen vain keskinkertainen, tai keskinkertaista huonompi. Tavis. Tämä epävarmuus omaan osaamiseeni on seurausta sille, etten todellakaan tiedä, mitä tulen tekemään isona. Tai edes ensi vuonna! Minulla ei ole tällä hetkellä muuta tavoitetta kuin päästä koulu läpi ja hakea "jonnekkin" uuteen kouluun... Minne? Mihin minusta on? Tiedän, että en halua viettää elämääni kaupan, pankin tai minkään kassalla. Saati sitten hikisessä toimistossa. Haluan tehdä jotain enemmän omaa. Mikä on minulle enemmän omaa? VOI KUN MINÄ EN TIEDÄ! Haluan tehdä jotain luovaa. Jotain mistä voisin jäädä mieleen.. En yläasteella olisi uskonut, että se olisin minä, jolla on suunta tulevaisuuden suhteen hukassa. Minä, jolla oli selvät sävelet. Kasvaminen on perseestä...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin hyvät naiset ja herrat: Airut.

Ps. Ette uskokkaan kuinka ihanaa on taas kirjoittaa.
Pps. Toivon, etten tule avautumaan uudelleen hetkeen,