keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Home Sweet Home

Koulun alettua muutin uuteen asuntoon Seinäjoella, sillä 60 neliön kaksio olisi ollut liian suuri ja hintava minulle, sen jälkeen, kun lusikat menivät jakoon. Uusi asuntoni vaikutti ja vaikuttaa edelleen täydelliseltä opiskelija-asunnolta. Sijainti on loistava, asunto on juuri sopivan hintainen ja kokoinen, nättikin tämä on.
Nyt muutaman kuukauden täällä asuttuani, olen kuitenkin huomannut pienen pieniä vikoja tässä unelma-kodissa. 

Ensinnäkin, olen melko lyhyt, en siis mitenkään erikoisen lyhyt, mutta kuitenkin tarpeeksi lyhyt siihen, että en todellakaan ylety astiakaapeissa ylimmälle hyllylle ja hätinä edes toisiksiylimmälle. Millaisille ihmisille nämä asunnot suunnitellaan? Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että suurin osa suomalaisista on samanlaisia persjalkoja kuin minäkin!

Seuraavaksi siirrymme kodin sydämmestä kylpyhuoneeseen, sikäli kun sitä metri kertaa metri kopperoa sellaiseksi voi kutsua. Ei minkäänlaista säilytystilaa missään! Tuosta järkytyksestä selvisin, mutta wc-paperirulla telineen on varmasti asentanut joku mies. Joka aamuinen aamujumppa suoritetaan, kun yritetään saada wc-paperia tiputtamatta koko rullaa. Jokainen vieras on ensimmäisenä maininnut tuosta epäkohdasta. Vielä joku päivä minä otan poran ja ruuvimeisselin kauniiseen käteen ja siirrän sen telineen ergonomisesti sopivampaan paikkaan.

Tänään verhoja laittaessa selvisi myös, että keittiön verhotankoa ei saa otettua alas. KUKA HELVETIN INSINÖÖRI SEN ON ASENTANUT? Kuinka ihmeessä sen asentanut henkilö kuvittelee, että tällainen pienempi ihminen saa ikinä laitettua verhot, kun ensinnäkin verhotankoon ylettyäkseen pitäsi omistaa tikkaat!  (Turvauduin siis verhoja laittaessani ystävän apuun, sillä en ylettynyt verhotankoon edes tuolilta, otti luonnolle)

Siivoiskomero, se kaikkein inhottavin kolkka asunnossa kuin asunnossa. Ainakin otaksun, että se on siivouskomero, vaikkei sinne mahdukkaan suhteellisen oleelliset siivousvälineet, kuten imuri, moppi ja ämpäri. Imuri täytyy siis tunkea vaatekomeroon kun taas moppi ja ämpäri somistavat kylppäriä.

Olen tullut tässä asunnossa asuessani siihe tulokseen, että tämän asunnon on mitä luultavammin suunnitellut pitkä mies-insinööri. Kukaan muu ei yksinkertaisesti ole voinut saada tuollaisia neron leimauksia.

Airut

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kun muutkin, niin miksen minäkin?

Minun on aivan pakko ynnätä yhteen asioita jotka nostavat minun verenpainettani. Olen nimittäin huomannut, että ärsyynnyn nykyisin kovin monista asioista.

Salatut Elämät:
Olen vältellyt todella lahjakkaasti koko sarjan katsomista, mutta silti pysyn kärryillä joka käänteestä, sillä kaikki puhuu niistä. En tajua, mikä siinä sarjassa niin tympii, mutten kyllä ymmärrä, mitä katsottavaakaan niissä on. Serkkuani epätarkasti lainaten: "Salkkareiden käännekohta oli se, kun käsikirjoittajat huomasivat Aaron potentiaaliset mahdollisuudet psykopaattina." Serkkuni mielestä se oli askel parempaan, minä olen täysin toista mieltä.

Parisuhdesöpöily Facebookissa:
Joo, on kivaa, että menee hyvin, mutta rajansa kaikella. Koko parisuhteen kulkua ei todellakaan tarvitse päivittää Facebookkiin. Joku tosi merkittävä juttu, kuten vuosipäivät. Voi olla, että itse olen vain katkeroitunut ja ainut joka tympääntyy näistä pusukuvista ja "ihanaa viettää aikaa rakkaan kanssa, onhan viime näkemästä jo tunti <3333"-päivityksistä.

Kliseet weheartit-sivulla:
Olen ollut luultavasti aikaani jäljessä, sillä löysin kyseisen sivun vasta viime kesänä. Vaikka olen kerennyt vierailla siellä vasta muutaman kuukauden ajan, olen jo lopen kyllästynyt osaan kuvista. Lennokas kuva höystettynä Be weird-tekstillä alkaa tulla korvista ulos... Tuo teksti kyllästyttää minua siksi, että juuri ne ihmiset, jotka noita jakavat ja laittavat kansikuvikseen, suorastaan pelkäävät olla outoja. Saattaa olla, että olen jälleen hieman omahyväinen ja vaikea ihminen, mutta minkäs sitä mielipiteilleen mahtaa. Toinen klisee on angst-kuvat edellä mainitulla sivulla. Huoh... Kun minä alan selaamaan kuvia joltai sivulta, toivon löytäväni jotain hauskaa, nasevaa ja ironista, en kuvaa itkevästä tytöstä! Voi olla, että olen mielipiteeni kanssa jälleen yksin! Älkää silti vihatko minua...

Olkalaukku:
Painava sellainen. Aivan yhtä helvettiä kävellä matka kuin matka painava taakka olalla. Haluaisin repun, mutta en ole vielä löytänyt mieleistäni. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun olen rikas bisnesnainen ja ajelen sillä punaisella Camarolla, vastaani tulee se täydellinen reppu -jota en enää tarvitse, sillä minulla on Camaro.

Salaperäiset päivitykset Facebookissa:
Mikään ei syö tiedonhaluista ihmistä, niin kuin joidenkin ihmisten epätarkat ja salaperäiset päivitykset.
Kuvaan tilanteen: Minna Mallikas päivittää Facebookkiin seinälleen -No voi ny vittu.....
Maija Mallikelpoinen (Minnan ystävä) on heti utelias ja kysyy kaikkien puolesta -Mitä ihmettä? Johon Minna Mallikas vastaa - Kerron chatis.
On se nyt perkele, kun pitää kiusata ihmisiä tuollaisilla päivityksillä, joiden taakse kätkeytyy selvästikkin mielenkiintoinen tarina ja sitten ei kuitenkaan olla valmiita vastaamaan julkisesti päivitykseen liittyviin kysymyksiin!!

Sadepäivät:
Joskus aikoinaan, kun sain linja-auto kyydin kouluun, saatoin jopa nauttia sadepäivistä. Nykyisin minulla on kouluun 10 minuutin kävelymatka, joten sadepäivinä ei juurikaan hymyilytä.. Pieni sade ilman tuulta ei haittaa, mutta auta armias, kun koittaa selviytyä kuivana kouluun kunnon tulvan aikaan tai kun tuulee joka saatana ilmansuunnasta yhtäaikaa! Juuri tällaisina päivinä sinulla on myös se kymmenen kilon olkalaukku ja huonot kengät. Loppupäivä on pilattu satavarmasti.

Ihmiset, jotkä eivät tervehdi takaisin:
Minulla on joku mielenvikainen päähänpinttymä tervehtiä jokaista vastaantulijaa kävellesäni kouluun, kirjastoon, kaupungille, minne vain. Olen huomannut, että suurinta osaa se ilahduttaa, mutta jotkut katsoo ainoastaan nenänvartta pitkin ja hymähtää. Hyvää hyvyyttäni minä ihmisiä tervehdin!

Isotpienetlapset:
Eli siis nämä ala-aste ikäiset pikkuiset tytöntylleröt, jotka ovat lakanneet leikkimästä jo kolmosluokalla, koska se on niin noloa ja lapsellista... Huoh. Nämä pikkupissikset omistavat 500 euron puhelimen sen ikäisenä, kun minä vasta haaveilin omasta puhelimesta!! Samaiset typykät myös kulkevat kaupungilla naamassaan liian paljon meikkiä ja päällään neon-pinkki Jack Danielss-paita! Pelottavaa... Kuinka häiriintyneitä näistä pikkuihmisistä tulee, kun ne yrittää leikkiä aikuista ennen aikojaan? En siis väitä, että itse olisin kypsä aikuinen, mutta toisaalta, en edes yritä esittää sellaista.

Valikoivat opettajat:
Käyn nyt toisen asteen koulutusta ja nyt jo kuvittelisi, että opettajat kohtelisivat minua ja kanssaopiskelijoita sen mukaisesti. Useimmat kohtelevatkin ja edellyttävät sen mukaista käytöstä. Sitten on näitä helposti provosoitavia opettajia.
Voin kertoa esimerkki tapauksen: Aloitan uuden kurssin uuden opettajan kanssa. Opettaja astuu luokaan ja sillä samalla sekunnilla hän alkaa huutaa "LAKIT POIS PÄÄSTÄ" "HILJAA, KUN MINÄ PUHUN!" Emme siis olleet käyneet edes läpi tämän opettajan toivomia käyttäytymissääntöjä hänen tunneillaan, kun hän jo olettaa, että olemme kurittomia kersoja, joille ei auta kuin huutaa. No, lapsellisimmat oppilaathan saavat tuollaisesta aloituspuheesta heti sen käsityksen, että tuota ämmää on helppo huudattaa, joten ensimmäinen tunti oli pelkkää huutoa. Itse ujona tyttönä istuin koko tunni kusi sukassa ja suunnittelin tätä postausta. Voimia niille, jotka jatkoivat kyseistä kurssia! Samainen opettaja myös muuttaa käyttäytymistään aina aikuiselle puhuessaan. Oli sitten kyseessä vierailija tai aikuisopiskelija.

Eiköhän tämä vitutusaiheista avautuminen ollut tässä. Asiaa olisi paljon vielä, mutta ajaksenkulku raskaan viikonlopun jälkeen on hieman klimppistä, joten jätän valituksen sikseen. Saatan vielä joskus palata asiaan.

Airut








tiistai 22. lokakuuta 2013

Valeprinssi

Minäpä kerron teille sadun.

Olipa kerran hieman tasapainoton ja kummallinen prinsessa, joka oli tullut niin kutsuttuun naimaikään, siksipä tämä prisessa matkusti naapurivaltakuntaan, jossa järjestettiin suuret juhlat musiikin parissa. Juhlissa häntä tanssitti naapurivaltakunnan prinssi. Prinsessan vanhemmat olivat innoissaan, sillä olihan se nyt selvää, että näistä nuorista tulisi pari ja valtakunnat yhdistyisivät.

Prinssi kävi kolme kertaa kosimassa prinsessaa tämän valtakunnassa. Prinsessa oli kuitenkin oma tasapainoton itsensä ja kieltäytyi jokaisella kerralla. Hän halusi tietää olisiko prinssistä hänelle mieheksi. Prinsessa antoi prinssille tehtävän: "Kaukaisessa valtakunnassa on vuori, vuorella kasvaa yksi ainut kukka, minä haluan sen." Prinssi ei halunnut jäädä vanhaksipojaksi ja vaivaksi vanhemmilleen, joten hän suostui pyyntöön.

Aikaisin seuraavana aamuna prinssi lähti ratsain suorittamaan tehtäväänsä. Matka Kaukaiseen valtakuntaan oli pitkä ja prinssi oli perillä vasta myöhään yöllä. Pitkästä matkasta voipuneena prinssi jäi nukkumaan vuoren juurelle. Seuraavana aamuna prinssi nousi jälleen varhain ja alkoi kiivetä vuorelle. Puolessa välissä matkaa vastaan tuli haltija, joka oli yksinäinen ja pyysi prinssiä pelaamaan hänen kanssaan korttia. Prinssi oli väsynyt, joten hän suostui ehdotukseen. Prinssi pelasi kunnes huomasi, että aurinko alkoi laskemaan. Hän tajusi, ettei kerkeäisi enään hakea kukkaa määrättyyn aikaan mennessä, mutta sitten hän muisti, että alhaalla kasvoi silmän kantamattomiin kukkia. Prinssi siis laskeutui alas vuorelta, otti mukaansa yhden kukan kedosta ja lähti ratsastamaan kohti prinsessan valtakuntaa.

Prinssi saapui seuraavana päivänä kukka mukanaan. Hän kuvitteli huiputtavansa prisessaa, mutta hän ei tiennyt, että prinsessalla oli kaksi haltiakummia, jotka olivat neuvoneet häntä antamaan tehtävän ja jotka tunnistivat kukan aitouden. Prinssi ojensi kukan prinsessalle ja samassa prinsessa kuuli pienen äänen: "Jos hän sinua rakastais, menis hän läpi vuorien, kukka onneton kedolt' on" Näin prinsessa tiesi, ettei kukka ollut aito.

Prinsessa oli kuitenkin hieman hyväuskoinen ja antoi prinssille uuden mahdollisuuden: "Kaukaisen valtakunnan syvimmässä kolkassa on syvä järvi, järvessä on simpukka, jonka sisällä on maailman kaunein helmi, minä haluan sen." Koska prinssi ei edelleenkään halunnut jäädä vanhaksi pojaksi, hän suostui pyyntöön.

Jälleen prinssi lähti ratsain Kaukaiseen valtakuntaan. Matka oli pitkä, pidempi kuin vuorelle ja yöllä prinssi ratsasti kestikievarin ohitse. Hän oli väsynyt, joten hän päätti yöpyä kievarissa. Pyytäessään nukkumasijaa hän huomasi eräässä pöydässä kaksi tonttua, jotka löivät korttia. Prinssi pyysi päästä peliin mukaan ja tokihan tontut peliseuran huolivat. Monen hävityn pelin ja vielä useamman olutkolpakon jälkeen prinssi huomasi, että aamu jo sarasti, eikä hän ehtisi hakea helmeä määrättynä aikana. Hän oli kuitenkin pelin aikana huomannut, että toisella tontulla oli taskussa helmi. Prinssi lupasi ostaa tontulle kolpakon olutta, jos tämä antaisi prinssille taskussa olevan helmen. Olutta rakastava tonttu suostui heti vaihtokauppaan.

Prinssi kuvitteli jälleen huiputtavansa prinsessaa ja vei tälle valehelmen. Jälleen ottaessaan helmen käteen prinsessa kuuli haltiakummin kuiskauksen: "Jos hän sinua rakastais, menis hän läpi vuorien, helmi onneton tontun taskust' on"

Prinsessa halusi kuitenki edelleen uskoa prinssistä hyvää ja näin ollen antoi tälle viimeisen tehtävän: "Kaukaisen valtakunna tuolla puolen on metsä, metsässä on suuri puu jonka oksilla kasvaa monia käpyjä, mutta ylimällä oksalla kasvaa kultainen käpy, minä haluan sen." Prinssiä alkoi jo kyllästyttää, mutta hän ei vieläkään halunnut jäädä vanhaksi pojaksi, joten hän suostui pyyntöön.

Kuten edellisilläkin kerroilla, prinssi lähti varhain aamusta suorittamaan tehtäväänsä. Matkalla hän ei pysähtynyt kertaakaan vaan ratsasti suoraan metsään, jossa kultainen käpy oli. Hän saapui aamun jo sarastaessa puun luokse ja näki kävyn, jota oli hakemassa. Mutta juuri silloin hänen ohitseen käveli peikko, joka tämäkin oli peliseuraa vailla. Prinssi suostui peliin. Peikko oli etevä korttipeleissä ja pelatessa vierähti useampi tovi, kun prinssi huomasi aamun jälleen sarastavan, hän kauhistui. Samassa hän kuitenkin huomasi, että peikolla oli mukanaan pieni purkki kultaista maalia. Prinssi pyysi peikkoa vaihtamaan maalipurkin hänen viittaansa. Peikko oli koko pelin ajan ihaillut prinssin punaista viittaa ja suostui vaihtokauppaan. Niin prinssi maalasi yhden kävyistä kultaiseksi ja palasi jälleen prinsessan luo.

Prinssi hymyili tyytyväisenä, antaessaan kultaisen kävyn prinsessalle. Prinsessa otti valekävyn käteen ja kuuli samassa haltija-kummin kuiskauksen: "Jos hän sinua rakastais, menis hän läpi vuorien, käpy onneton väärennös on."

Prinsessa loukkaantui prinssin vilpillisyydestä ja päätti elää loppuelämänsä ilman ainuttakaan uutta prinssiä. Mitä prinssiin taas tuli, hän kai pelaa jossain korttia.

Sen pituinen se.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

En voi odottaa huomiseen, kun tässäkin hetkessä on enemmän kuin elämää!

Lomaltapaluu ahdistusta potiessani ajauduin TV:n ääreen katsomaan dokumenttia geeneistä. Ei olisi kannattanut. Yleensä tykkään katsoa erilaisia dokumentteja, mutta tuosta en pitänyt.

Katsomani dokumentissa käsiteltiin geenien kartoitusta. Jotkut ihmiset siis lähettävät oman sylkinäytteensä geenejä tutkivaan firmaan, ja heille kerrotaan, millaisia sairauksia he todennäköisesti ovat perineet. Geenitutkimushan on sinällään vaikeaa, että pitää tietää, mitkä geenit vaikuttavat toisten geenien kanssa.

Oli miten oli, kuka haluaa tietää etukäteen kuinka nuorena ja kuinka tuskallisesti tulee kuolemaan? Useimmat perinnölliset sairaudet, kuten Parkinsson ja Alzheimer nimittöin ovat ilmeisesti sellaisia, että niihin ei vain voi vaikuttaa. Onhan sitten tietysti näitä perinnöllisiä sairauksia joiden puhkeamiseen vaikuttaa omat elintavat, mutta silti!

Pystyykö sen jälkeen elämään normaalia elämää, kun saa kuulla, että vaikka olet vielä olet terve, tulet sairastumaan siten, ettet enään sen jälkeen kykene elämään normaalia elämää. Lähes sama asia kuin annettaisiin päivämäärä, jolloi tulee kuolemaan!

Olenko minä ainut, joka on tätä mieltä?

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

toppi vai floppi

ATK-luokissa vietetyistä tunneista johtuen, olen pysynyt harvinaisen hyvin sisällä muotimaailman tapahtumista. Nyt on pakko kysyä; MITÄ HELVETTIÄ IHMISTEN PÄÄSSÄ LIIKKUU?

On ihanaa, että terveellinen elämä on nyt "in" ja, että lihaksikkuus on nyt muodikkaampaa kuin laihuus, muoti on siis mennyt kirjaimellisesti terveempään suuntaan. 

Kaikesta terveellisyydestä ja mukavuudesta huolimatta minun on erittäin vaikeaa käsittää melko tuoretta muoti-ilmiötä; lenkkarit. Joo, on hyvät kävellä ja jalat on oikeassa asennossa, mutta edes hyvällä tahdolla niitä kenkiä ei voi sanoa tyylikkäiksi. Aika jäätävää, että vielä vajaa vuosi sitten oli suorastaan noloa tulla lenkkarit jalassa kouluun ja nyt lenkkareita käyttää kaikki ne, jotka seuraavat muotia. Tarkotan siis, että aika jännä miten muoti vaihtelee ja kuinka jostain ihan käsittämättömän rumasta voi tulla muotia. Kuka sen edes päättää?

Seuraava järkyttävä lehdissä mainostettu muoti-juttu on vesikampaus eli suomeksi sanottuna rasvaletti, hyi. Likaiset hiukset ei ole kivan näköiset! Luojan kiitos, muu maailma tuntuu olevan kanssani samaa mieltä, sillä mahdolliset rasvaletit on edelleen piilotettu pipon alle. KIITOS SIITÄ MAAILMA!

Nykyisin pukeudun melkolailla kuten muutkin, enkä juurikaan erotu massasta, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaikista muoti-ilmiötä EI tarvitse seurata! Olenko minä vain kapeakatseinen, vai ovatko muut sekaisin? 

Entä jos joku päivä kuitenkin havahdun kaupungilla ja tajuan, että minulla on rasvaiset hiukset ja lenkkarit, tarkoituksella!? Muista elävästi, kun vannoin, etten ikinä laita jalkaani pillifarkkuja. Kuinkas kävikään?

Airut


torstai 10. lokakuuta 2013

pää saattaa räjähtää

Tiedättekö sen tunteen, kun on pantannut raivoa sisällään pitkän aikaa. Ajattelet olevasi hylätty, petetty ja jätetty. Sitten tilanne ratkeaa. Olet itse ehkä ylireagoinut, toisaalta olet ehkä kuitenkin käyttäytynyt samalla tavalla kuin muutkin sinun tilanteessasi. Kaikesta huolimatta saat asian selväksi. Mitä tunnet? Helvetillistä raivoa siitä, että olet ollut lähes turhaan vihainen ja surullinen pitkän aikaa. Et tiedä kuinka reagoit, joten huudat suoraa huutoa naapureista välittämättä. 
Vihasta luopuminen suorastaan sattuu. Nyt ymmärrän, mitä sillä tarkotetaan, kun tuntee jotain ja se iha todella sattuu. 

Mutta, kun vihasta pääsee yli, olo on yllättävän kevyt. Voit tehdä asioita joista pidät ja nauttia niistä jälleen oikeasti. Tunne on suoraan verrattavissa raskaan taakan pudottamiseen.

Airut

tiistai 8. lokakuuta 2013

Kun nyt vain vitutti

Viimeviikonlopun ja tämän viikon alun olen opetellut vihan hallintaa omilla ehdoilla. On mielenkiintoista huomata mihin kaikkeen sitä ryhtyy, kun tosissaan vituttaa! Olen ollut kuluneiden päivien aikana tehokkaampi kuin koko viimekuun aikana!

Henkilökohtaisesti suosittelen kaikille siivoamista, vaikka raivoisa imurointi voikin aiheuttaa vaurioita huonekaluihin ja imurin suuttimeen, mutta onneksi imurista lähtee niin kova ääni, että voit kokeilla samalla suoraa huutoa kilpaa imurin kanssa. Kaikesta huolimatta vihaisena olet harvinaisen tarkka ja tehokas ja saatat yllättää itsesi siivoamalla joka ikisen kaapin, mitä 30 neliön asunnosta löytyy!

Toinen suositeltava vihankanavointi harjoitus on kokkaaminen. Itse en vielä henkilökohtaisesti ole kokeillut pannukakkua, mutta sitäkin suositeltiin jossain kotimaisessa elokuvassa. Itse suosin perunoiden, makkaroiden ja nakkien pilkkomista. Oikeastaan, mitä tahansa pilkkoista! Käsittämätön vallantunne puukko kädessä! Pilkkominen saattaa johtaa jossain vaiheessa hieman sadistisiinkin ajatuksiin, mutta toimii aina. Kannattaa kuitenkin välttää mielipuolista naurua sikäli, kun paikalla on muitakin ihmisiä.

Urheilu, on myös erittäin suositeltavaa, jos haluat unohtaa niinkutsutun vitutuksen syyn. Itse suosittelen kahvakuulaa, lenkkeilyä ja salitreeniä, sopivassa seurassa tai yksin. Huomatkaa, mitä enemmän vituttaa sitä kovempaa treeniä vain! Helpottaa, treenin jälkeen et edes jaksa muistaa, miksi vituttaa.

Suosittelen myös tilanteeseen sopivaa musiikkia. Itse suosin mahdollisimman raskasta musiikkia väkivaltaisilla ja mahdollisesti hieman sairailla sanoilla. Suosittelen myös musiikkia, joka nostattaa itsetuntoa. Vaikka vituttaa, on silti mahtavaa kuvitella olevansa huipulla!


tiistai 1. lokakuuta 2013

hyvät naiset ja herrat!

Sanon usein olevani feministi ja kai minä sitä olenkin. Olen jostain syystä pitänyt naisia aina jotenkin voimakkaampina kuin miehiä. Olipas huonosti muotoiltu! Minäpä kerron:

Nyky-yhteiskunnassa melko suurella osalla naisita pyyhkii hyvin. Länsimaissa naisilla on nykyisin samat mahdollisuudet kuin miehilläkin. Tietenkin on vielä näitä, melko konservatiivisia valtioita ja kulttuureja, joissa naisten asema on edelleen sama kuin Suomessa oli ikuisuuksia sitten.

En nyt kuitenkaan ala paasaamaa naisten asemasta, vaikka se onkin tärkeä asia. Postauksen idea on nimenoman se, että kerron, kuinka minusta on kasvanut omalla tapaa feministi.

Olen lukenut ja katsonut paljon dokumentteja siitä, kuinka feministi naiset hankkivat itselleen äänioikeuden Isossa-Britanniassa ja Uudessa-Seelannissa. Ihailen noiden naisten sinnikkyyttä ja rohkeutta!

Nyt kerron, miksi pidän naisia voimakkaampina kuin miehiä. Naiset ovat aina joutuneet taistelemaan paremmasta asemasta. 1700-luvulla oli pidettävä korsettiä, että naisten tiukka uuma miellyttäisi miesten silmää ja jotta miehet näkisivät, kuinka hedelmällisen muodokas vartalo naisella on. Miehet säätelivät naisten elämää monien satojen vuosien ajan raamattuun nojaten. Yritän siis sanoa, että miesten ei ole ikinä tarvinut taistella oikeuksistaan samalla tavalla.

Lisäksi minun kasvuympäristöni poikkeaa joiltakin osin 'normaalista ydinperheestä', kasvoin siis kommuunissa. (HA!) Ei, perheelläni ei ole poliittista kantaa. Monista syistä johtuen minun perheeseeni kuuluu myös kolme isän sukulaismiestä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet naimattomiksi ja joilla on asumisoikeus siihen taloon, samoin kuin isälläni. Olen ylpeä, että olen saanut kasvaa nykyaikana niin harvinaisessa ympäristössä. Se ei kuitenkaan ole aina ollut helppoa. Nämä vanhat pojat, jotka eivät tietenkään voi mitään omille käsityksilleen ja ajattelulleen koulivat minusta kestävemmän ihmisen, mitä olisin, jos heitä ei olisi. Kuvitelkaa tilanne, kun teette vaivalla ruokaa ja noi 60-vuotias mies vilkaisee ensimmäistä vaihtoehtoa "paskaa" ja siirtyy seuaavaan vaihtoehtoon "ällöö". Kasvattaa luonnetta. Varsinkin, kun noin käy aina kun tekee ruokaa.

Sitten kerron hieman minun sukuni naisista, joita saan myös kiittä, omasta kannastani.
-Isän äiti, jäi orvoksi viisi vuotiaana, selvisi keuhkotaudista 15-vuotiaana, sai ensimmäisen lapsen 17-vuotiaana ja kasvatti omien laste lisäksi ottolapsia ja myöhemmin kouli minustakin ihmisen.
-Äidin äiti, kerkesi nähdä ennenkuin täytti 40-vuotta, kuinka hautaan kannettiin veli, äiti, ja kaksi lasta. Silti hän uskalsi vielä synnyttää ainokaisen enoni ja kasvatti äidistäni ihmisen. Nyt mummo hoitaa tutaa (iso-isää) kokopäiväisesti. TERÄSNAINEN!
-Oma äitini. Aivan pienenä lapsena hän menetti siskon. Tietenkin äitini jäi pienemmälle huomiolle kuin sairasteleva sisarus, eikä siitä voi syyttää ketään. Toivoa oli nähtävissä, äitini sai muutaman vuoden päästä pikkuveljen. Valitettavasti sama sairaus vei myös tämän lapsen hautaan. En tiedä kuinka tuossa perheessä käsiteltiin surua. Kuitenki vuosia myöhemmin äitini sairastui psykoosiin. Hän voi elää lääkkeiden kanssa aivan normaalia elämää.

Kaikissa näissä esittelemissäni naisissa on asennetta! Kaikki ovat hoitanet miehensä, lapsensa ja askareensa kaikesta huolimatta. Haluan tulla samanlaiseksi. Minusta olisi ihanaa elää elämää, jossa olen täysin riippumaton miehestä. En siis tarkoita ettenkö haluaisi seurustella ja elää miehen kanssa, jota rakastan, vaan haluan, että en elän miehen kanssa käytännön syistä, kuten, jos autoon tule vika tms. HALUAISIN OSATA VAIHTAA RENKAAT TULEVAAN AUTOONI JA HOITAA KAIKEN ITSE!! Haluan myös emännän jatkeen sillä en ylety ylimpiin hyllyihin keittiössäni, enkä saa laitettua verhoja...

Ei minulla muuta.

Airut